Kiire, tuo nykypäivän käytetyin kirosana. Kiireestä on tullut normi, statussymboli, sekä kimalteleva kruunu, jota kiillotellaan ylpeillen aina tilaisuuden tullen. Kiireestä on myös tullut hyvä tekosyy, turvaverkko ja valitettavasti usein myös ihmisarvon mittari. Mitä kiireisempi ihminen, sitä kirkkaampana sädekehä!
Määritämme niin itseämme kuin toisiamme kiireellisyyden perusteella. Mitä täydempi kalenteri ja useampi rauta tulessa, sitä tärkeämmäksi itsemme koemme. Missä meni pieleen, kun aivoja rapauttavasta kuormitustilasta tuli haluttu ja arvostettu olotila? Kiire elää monessa muodossa puheessamme, on kiireistä lapsiperhearkea, ruuhkavuosia, sekä uraan, työhön ja yrittäjyyteen liittyvää kiirettä. Treenataan ja harrastetaan tavoitteellisesti, ja aktiivisuusrannekkeita ja älykelloja seurataan tiiviisti. Haaveet ja toiveet laitetaan hyllylle odottamaan sitä hetkeä, kun on aikaa. Sitten kun tämä kiire tästä helpottaa, on lause, jonka jokainen meistä on varmasti kuullut myös omasta suustaan.
Kiire on kuitenkin vain pelkkä tunne
Kyllä, vain pelkkä tunne. Kiire ei ole itsessään mitään eikä mitään. Se on kuitenkin sana, jolla on meihin valtava vaikutus. Kaikessa saamastaan huomioista huolimatta, se on sana, joka kertoo jonkin muun asian olevan pielessä, sen sijaan että se kertoisi ahkeruudestamme, aikaansaavuudestamme tai tekemiemme asioiden tärkeydestä. Kiire on itseasiassa kaikkea muuta kuin synonyymi ahkeruudelle, ja kun kaivaudutaan kiireen tunteen alkulähteille, voidaan löytää niin kultaa kuin katinkultaakin.
Mitä se kiire sitten haluaa kertoa meille? Kiireellä on yleensä asiaa kuin Karpolla konsanaan! Ja usein sieltä paljastuu täyttä asiaa, jota kuuntelemalla kevenee kuormitus, ja kuormittuminen vähenee, vapautuu aikaa ja tilaa ajatuksille. On aikaa pysähtyä! Pysähtyminen herättää edelleen valitettavasti joidenkin ajatuksissa mielikuvan vuoren huipulla meditoivasta munkista, kun todellisuus on se, että jokainen kaipaa pysähtymistä ja läsnäoloa. Ilman pysähtymiselle varattua aikaa, luovuus kuihtuu, ratkaisukeskeinen ajattelukyky ajautuu umpikujaan, ja ajattelumme kaventuu kuin putkinäkö konsanaan. Kognitiiviset taidot heikentyvät ja muistimme heikentyy. Herää siis kysymys, miksi kiireestä on tullut ihailtavaa? Kapeasti ajatteleva, kireä ja alisuorittava ylisuorittaja tuskin on ihanteellinen vanhempi, puoliso, työntekijä tai esihenkilö?
Kiire voi olla myös pakokeino
Kiire on kuin supermiehen taikaviitta, jonka avulla voi liitää läpi tilanteista ja elämänvaiheista! On helppo sivuuttaa ongelmat, olla katsomatta peiliin ja kohtaamatta itseään, kun vauhtia on tarpeeksi niin että ei ehdi ajatella. Herran jestas sentään, pelkkä ajatus ajatustensa äärelle pysähtymisestä voi aiheuttaa ison kasan epämukavia tunteita. Elämällä on keinonsa pysäyttää vauhdikkainkin tyyppi, ja joskus jälki on rumaa. Joten miksei sitä tekisi hallitusti, eikä vasta sitten kun taikaviitta pettääkin kesken huimimman vauhdin? Valmennuksen syvintä olemusta onkin valmentajan taito hidastaa ihminen itsensä äärelle. Niin kutkuttavan kummallista kuin se onkin, niin ihminen on olentona ainutlaatuisen lahjakas hiljentämään itseltään oman äänensä.
Jos tuntuu ettei ole aikaa pysähtyä, on viimeistään aika pysähtyä
Kärjistän ja sanon, että jokaiseen tilanteeseen on ratkaisunsa. On vain uskallettava pysähtyä ja kaivaa ratkaisut esille. Mikään yritys tai yrittäjä ei hyödy taloudellisesti jatkuvasti vallitsevasta kiireen tunteesta, joka todellisuudessa on kuin perustuksia hiljalleen nakertava termiitti. Entä sinä sitten? Annatko kiireen käsikirjoittaa elämäsi? Onko se sinun taikaviittasi? Pysähtyminen on taito, jonka jokainen voi opetella. Se on taito, jonka työyhteisökin voi ottaa käyttöönsä. Pysähtyminen avaa ajattelun tukahduttavat padot, synnyttää uusia virtaavia väyliä luoden mahdollisuuden uusien näkökulmien ja ratkaisujen syntymiselle. Kun kiireen tunne poistetaan, voidaan siihen kuluneet voimavarat valjastaa parempaan käyttöön ja nauttia asioiden etenemisestä, sen sijaan että olemme kahlittuna urautuneisiin, kuormittaviin toimintatapoihin.
Kiireettömyys ja pysähtyminen sataa lopulta aikaansaamisen ja stressittömyyden laariin, vaikka kiireen keskellä usein toisin ajatellaankin. Kiire on siis oikeastaan aikamoinen paradoksi, eikä se palvele ketään eikä mitään. Kiire varastaa aikamme ja elämämme, josta vaivanpalkaksi saamme kuormittumisen ja lopulta pahimmillaan vahvan alisuorittamisen tai loppuun palamisen. Ei kovin hyvä diili.
Oli sinun kiireesi taustalla mitä hyvänsä, uskalla kyseenalaistaa kiire. Jos työmaalla on kiire, uskalla kyseenalaistaa sekin kiire. Jos et itse tohdi, pyydä minut avuksi, saatat yllättyä mitä kiireellä onkaan sanottavaa, kun otamme sen yhdessä luokille.
Kipinöivin terveisin,
Syttyjän Salla